Isäni ja mummini kävivät tänään täällä meidän luona moikkaamassa ja katsomassa poikaa. Sohvi lähti myös hoitoon muutamaksi päiväksi. Kivaa vaihtelua sillekin kun poika on varastanut lähes kaiken huomion. Tuntuu hassulta kun kukaan ei hyöri ja pyöri tässä jaloissa. Heidän lähdettyään aloin pohtimaan yhtä asiaa, josta halusin tulla myös tänne kirjoittamaan. Mummi nimittäin sanoi jotain, joka sai minut tarkastelemaan elämääni ja sen kulkua.
Hän sanoi minulle muutamaankin otteeseen, että "Voi kuinka sulla on ihana elämä. Kaunis koti, kaunis lapsi, hyvä mies ja hyvä koira." Ensimmäisen kerran tämän kuultuani en kiinnittänyt siihen liiemmin huomiota. Taisin vain kohauttaa olkiani, nyökätä ja jatkaa teeveden keittämistä. Seuraavalla kerralla jokin särähti korvaani, mutta en uhrannut sille sen enempää ajatusta. Vasta kun he olivat lähteneet ja monta tuntia myöhemmin kun poika heräsi päiväuniltaan tulivat nuo mummin viisaat sanat mieleeni. Kyyneleet melkein kohosivat silmiini ja olin pakahtua siihen rakkaudentunteeseen tuota pientä ihmisolentoa kohtaan. Aloin funtsimaan elämääni tarkemmin ja tajusin. Kyllä, pitää paikkansa. Mulla on ihana elämä.
Sitä ei aina itse osaa pysähtyä miettimään miten hyvin asiat ovatkaan. Jonkun toisen ihmisen pitää siitä välillä muistuttaa. Itse sitä on niin uppoutunut ajattelemaan kaikkea muuta ja tavallaan sitä normaalia elämää pitää usein itsestäänselvyytenä. Toiset joutuvat etsimään "sitä oikeaa" tositv-ohjelmista ja suostuvat jopa menemään naimisiin ensimmäisen ihmisen kanssa kanssa joka heidän nenän eteensä tyrkätään. On ihmisiä, jotka etsivät läpi elämänsä löytämättä sitä jonka kanssa haluaa olla vuoden jokaisena päivänä. Toiset tyytyvät siihen mitä saavat. Minä olen sen oikean viisi vuotta sitten löytänyt<3
No entäs sitten se kaunis koti? Meidät ihmiset on ohjelmoitu niin ettemme ole koskaan täysin tyytyväisiä. Aina voisi olla jotain enemmän. Isompi asunto, hienompi kesämökki, uudempi vene, nopeampi auto tai enemmän rahaa. Taito arvostaa asioita tässä ja nyt täytyy opetella. Sisustushulluna mielestäni koti ei ole koskaan valmis. Jatkuvasti mietin verhojen vaihtoa tai siirtelen sisustustyynyjä huoneesta toiseen. Mietin uuden torkkupeiton ostamista vai olisiko sittenkin uusi matto parempi idea? En edes ole minkään valtakunnan perfektionisti, pieni tuuliviiri kyllä. Jostain syystä tunnen silti jonkinlaista levottomuutta kodin suhteen jos se ei ole täysin kunnossa. Tottakai minäkin haaveilen siitä isommasta ja vieläkin hienommasta asunnosta. Mutta juuri nyt yritän olla tähän tyytyväinen. Asunnossa ei ole mitään vikaa. Se sijaitsee Helsingissä hyvällä arvostetulla alueella ja sisustuskin miellyttää silmää. Miksi sitten on niin vaikea olla täysin tyytyväinen...?
Meillä on aivan ihana koira, joka on kulkenut mukanani jo kahdeksan vuotta. Sohvia parempaa koiraystävää saa kyllä hakea. Iloisena häntä heiluen se on ovella vastassa aina kun tulen kotiin. Sohvi on kuunnellut vuosien varrella mukisematta kaikki emäntänsä surut ja murheet. Kuka muu koira olisi tuonut luunsa emännälleen kun emäntä oli niin kovin surullinen. Sohvi on myös ottanut uuden pienen perheen jäsenen ilolla vastaan ja katselee piirrettyjä vauvan kanssa puuhamatolla itsekkin kellien.
Minua ja miestäni on siunattu kauniilla pienellä pojalla. Toiset eivät koskaan voi saada lapsia vaikka kovasti sitä toivoisivatkin. Päivä päivältä rakkaus tuota pientä ihmistä kohtaan vain kasvaa. Kuinka paljon iloa hän on jo ehtinyt tuoda meille kaikille huimien 4,5kk aikana! Vanhemmuus on niin hieno asia ettei sitä pysty käsittämään ennen kuin itseään saa kutsua äidiksi tai isiksi. Tämän hienompaa tehtävää ei olekkaan! Minulla on myös työpaikka odottamassa kun palaan äityislomalta eikä opiskeluiden kanssakaan tarvitse hätiköidä. Jatkan niitä kun poika menee lastentarhaan. Mummi oli siis oikeassa! Mulla on kuin onkin ihana elämä. Mulla on siis kaikki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti